Levy 1: Hidria Spacefolk - Symetria

Artisti: Hidria Spacefolk
Levy: Symetria
Vuosi: 2007
Tyylilaji: progressiivinen, instrumentaalinen avaruusrock; "Astro-Beat"

"Voi vittu!" oli ensimmäinen asia, joka mieleen tuli, kun arvoin tämän levyprojektin ensimmäiseksi levyksi. Mitä mä tästä muka osaan kirjoittaa? Pelkäsin, että (tyypilliseen tyyliini) ajatus karkaisi viimeistään toisen biisin kohdalla, kun ei ole lauluakaan pitämässä mielenkiintoa yllä.

Samalla vaivasi myös sellainen selittämätön penseys. Ei tätä hirveästi ole oikeastaan koskaan tullut kuunneltua, eikä nytkään tehnyt mieli, mutta en osannut kuitenkaan yksilöidä, miksei; munhan kuitenkin pitäisi tykätä tästä, onhan avaruusrock ehkä lempigenreni! Mikä homma?

No, yksi tapa selvittää. Kengät jalkaan, takki päälle, kuulokkeet korville, metsään ja levy soimaan. Ja varmastikin siksi, että tämä sattui olemaan levy 1 eikä esim. levy 57, jaksoin ihan oikeasti sekä keskittyä että tehdä muistiinpanoja jokaisesta biisistä; en varmasti ota tavaksi!

Tuo määrä paskanjauhantaa riittänee. Asiaan.

Raita 1: Symetria. Lupaava aloitus! Hyvä tasapaino: sopivasti junnausta, sopivasti draamaa ja dynamiikkaa. Vaihdot osien välillä luontevia, lead-kitarat hyvällä maulla soitettu. Sopivan mittainenkin suhteessa sisältöönsä ja muutenkin. Hyvä biisi!

Raita 2: Futur Ixiom. Ikävä tulee heti ekan raidan hakkaavaa kitarariffiä, basson sinänsä mukava murina ei riitä. Turhan nättiä ja vaaratonta, jonka jälkeen tempo vielä prkl hidastuukin. Puolivälin jälkeen junnataan, mutta jotenkin laiskasti ja tylsästi. Pari minuuttia ennen loppua iskevä sävellajin vaihdos piristää, ja loppubiisi onkin hyvä.

Raita 3: 322. Vaihteeksi taas vähän rouheampaa riffittelyä ja yhä hyvän maun lead-kitarat. Taakkana kuitenkin suoraviivaisuuden puute, jota ärsyttävä rumpukuvio korostaa. Vähän ikävässä raossa tämä biisi, kun tämän tahtiin ei voi rauhoittua, mutta ei oikein heiluttaa päätäkään. Pari minuuttia ennen loppua muuttuu tämäkin eri biisiksi, paremmaksi: torvet!, kunnon bassoriffi, rummutkin vähemmän ärsyttävät, hyvä meno.

Raita 4: Flora/Fauna. Ja introssa heti ärsytysmittarit kaakossa: akustisella neppaillaan, ja koristeeksi saadaan vielä joku ärsyttävä puhallin (vai peräti haitari?). Hävitty peli. Hempeä pikku sähkökitarointi ei auta. Juuri ennen 3 minuutin kohtaa kuitenkin piristyy: hippeilyn korvaa suoraviivaisempi meno, ja saadaan vaihteeksi vähän rutisevampi riffi. Oikea-aikainen hyvä kitarasoolo pelastaa, kun biisi uhkaa taas hetkeksi kilttiytyä. Ja taas n. 2 min ennen loppua saadaan vielä uusi osa, ei tämäkään huono. Puoliksi kelvollinen biisi?

Raita 5: Radien. 8 ½ minuutin pituus pelottaa ennakkoon. Vaihteeksi kuitenkin saadaan synapörinöineen hyvä intro, joka muovautuu hyväksi ekaksi osaksi; sopiva sekoitus taitoneppailua ja jytkettä vaihteeksi löytynyt. Kolmen minuutin kohdalla kuvio vaihtuu seesteisemmäksi, mutta ovelasti biisi painostaa vuorostaan soundimaailmallaan, ja vaikka välillä hetkeksi rauhoitutaan, kohta tullaan taas. Noin 5 ½ minuutin jälkeen alun hyvät kuviot toistuvat, aiheuttaen spontaania ilmakitarointia. Lopussa vielä tervetullut rauhoittuminen. Kokonaisuutena oikein hyvä biisi.

Raita 6: Sine. Viimeinen biisi, joten odotetun laiska alku. (Mvnt, ja tällä on pituuttakin yli 11 minuuttia!?) Sitten ärsyttävä meno mallia Futur Ixiom palaa, eikä tällä kertaa edes basso murise ja möyri. Reilun parin minuutin jälkeen saadaan muutos tylsempään, meno on ihan vitun Pink Floydin(*) soolokohta ilman sitä sooloa... ja kun se kuitenkin tulee, ei sitä meinaa edes huomata, siinä määrin hyvin se on jonnekin haudattu. 5 minuutin kohdalla saadaan sinänsä tervetulleen nopeatempoinen mutta aivan helvetin ärsyttävä PROGE-riffi, jonka tahtiin vähän innostutaan junnaamaan; ja vaikka tuon jälkeen biisi onkin pienen hetken yllättäen ihan ok, (sinänsä ilmiönä harvinainen) ärsyttävä junnaus iskee taas, taitaa vieläpä olla sama paska PROGE-riffi, ei tee mieli tarkistaa. Temmon hidastaminen loppua kohden ei auta, pahentaa vain. Sitten pakollinen loppuverryttely ja tarpeettoman pitkä fadeout, ja kärsimys on vihdoin ohi. Kaikkiaan epätyypillisen huono ja lohduttoman pitkä biisi vailla yhtään huippuhetkeä.

Noin kokonaisuutena levyn soundit – ja meno ylipäätään – erityisesti basson ja rumpujen osalta, on turhan sisäsiistiä, enemmän Pink Floyd(*) kuin Hawkwind. Sitä on varmaan tavoitelukin, mutta omaan makuuni sopii paremmin vähän kulmikkaampi ja rouheampi meininki.

Penseä ennakkoaavistus osoittautui perustelluksi. Mielikuvani levystä ja ehkä koko bändistäkin oli muuttunut todellisuutta paremmaksi; aika kultaa jne. Kahdella hyvällä biisillä ja hujan hajan ripotellulla kolmannen hyvän biisin tarveaineilla ei kuuhun mennä, ei ehkä edes kiertoradalle.

2 / 6

(*) Siis nk. David Gilmourin Pink Floyd. Piper, ja Syd muutenkin, on aivan omaa luokkaansa.