Levy 2: Verve - The Verve E.P.

Artisti: Verve
Levy: The Verve E.P.
Vuosi: 1992
Tyylilaji: shoegaze

"Vanha Verve, paras Verve!", kuvittelin, kun tämä osui eteen. Muistikuvieni perusteella ensimmäinen täysimittainen, A Storm In Heaven, oli heittämällä tämän bändin paras levy, ja muistikuvissani myös tämä vuotta aiemmin tullut EP oli pirun kova. Vaan viime kuuntelusta oli tovi vierähtänyt – oliko aika jälleen kullannut luistot, vai olisiko mieli muuttunut?

Aloitus on vahva. Sekä Gravity Grave että A Man Called Sun osoittavat, kuinka hyvää jälkeä ns. Verve-kaavalla – Richard Ashcroftin kaiutettu laulu pitkine vokaaleineen, vahvasti efektoitu Nick McCaben kitaranäppäily, -maalailu ja -helinä, Simon Jonesin timanttinen bassoriffi, Peter Salisburyn napakka rumpukuvio – onkaan mahdollista saada aikaiseksi, kun tähdet osuvat oikeisiin asentoihin. GG, josta tällä EP:llä on oikeaoppisesti sopivan mittaiseksi pätkäisty radioversio, on selvästi enemmän rock ja "in your face", kun taas AMCS on selvästi introvertimpi tutkiskelu – ja molemmat ovat likimain täydellisiä biisejä, heittämällä tämän bändin parhaimpia. Ja oikeastaan ihan parhaimpia biisejä ikinä kenenkään toimesta.

Kuten arvata saattaa, noin vahvan aloituksen jälkeen suunta ei voi olla kuin alaspäin. She's A Superstar yrittää kai olla jonkinlainen "eeppinen kenkiintuijotteluballadi"; mielestäni se ei yksinkertaisesti oikein toimi mitenkään, vaan suorastaan vähän ärsyttääkin. Kenties biisi olisi sopinut paremmin The Verven, kuten bändi myöhemmin tunnettiin, muutenkin aggressiivisempaan käsittelyyn? Tälle vanhemmalle vuosimallille tämä ei ainakaan sovi. Endless Lifen alun rytmitön hämyily on turhan pitkä, joskin inoffensiivinen, ja normaalisti tämän soidessa viimeistään eksyisi ajatuksiinsa; levyprojekti kaiken muuttaa voi. Vaan kun noin puolivälin paikkeilla alkaa kohta, jossa rummut tulevat mukaan ja vokaalit typistyvät biisin nimen hokemiseksi luupilla, kappale alkaa toimimaan. Saisi vaan olla hyvä bassoriffikin.

Yli 10 minuutin mittainen Feel päättää levyn. Tästä en etukäteen muistanut oikein mitään, mutta biisi kumminkin osoittautui olevan alusta lähtien ihan jees. Löytyy ihan jees bassoriffikin. Harmillisesti vaan se "ihan jees" onkin paras, mihin tämä melkein missään välissä yltää; ns. kertosäe ("and I wanna know, and I wanna be, and I wanna feel") on aidosti hieno kohta ja paras osa biisiä, muuten vähempikin opintojen äiti riittäisi. Toisin sanoen, tästäkin olisi saanut leikellä reilusti pois.

Summa summarum, Nick McCabe ei petä – ja varmasti saisi julkaistua rajattomasti hienoa ambientia siitä tykkääville – mutta kyllä tämän bändin tämä toista tai kolmatta täyspitkää edeltävä vähemmän pop versio elää ja kuolee rytmiryhmänsä aikaansaannosten myötä. Tälle EP:lle ovat saaneet aikaiseksi pari täysosumaa, pari korvasta toisen kautta ulos lipuvaa haahuilua ja yhden valitettavan epäonnistumisen. Jatkossakin oikea ratkaisu on kuunnella vain niitä täysosumia ja jättää muu levy pölyttymään.

4 / 6