Levy 3: Public Image Limited - Compact Disc

Artisti: Public Image Limited
Levy: Compact Disc
Vuosi: 1986
Tyylilaji: post-punk

...tai Album, kuten vinyyliversio tunnetaan. PiL ei ole itselleni kovin tuttu bändi, ja en oikeastaan edes tiedä, voiko sitä sellaiseksi sanoa; ainoa varsinainen jäsen taitaa olla Sex Pistolsin Johnny Rotteninakin tunnettu John Lydon, tai ainakin ainoa pysyvä jäsen. En muista yhtään, miten, mistä ja miksi tämä levy on kokoelmiini edes eksynyt, mutta samantekevää se kai sinänsä on; jostain se on tullut, ja arvasta se paljastui heti alkumetreillä, joten 1, 2, 1 2 3 4

F.F.F. puhuttelee, se kun sattuu aiheeltaan ("farewell, my fairweather friend") olemaan henkilökohtaisesti ajankohtainen. Valitettavasti. Oli miten oli, reipas aloitus levylle. Soundit ovat hyvät, soitto rentoa mutta tarkkaa, taitavaa. Lydonin laulu on yhtäältä hirveää ujellusta, mutta toisaalta nostan hattua herran DGAF-asenteelle sekä tekstistä ja laulusuorituksista välittyvälle kiukulle. Kelpo biisi. Rise jatkaa kelpo biisien linjaa, ja hieman yllättäen tällä raidalla laulua voi paikoin kutsua jopa hyväksi; liekö taustalaulajan ansiota? Taustoista puheen ollen, ne ovat miellyttäviä musiikillisestikin, erityisesti bassosoundi. Lyriikoissa hyviä heittoja, kuten "they put a hot wire to my head / 'cause of the things I did and said", tai, itselleni varsin samaistuttava, mantran lailla hoettu "anger is an energy, anger is an energy".

Ja sitten PAU PAU PAU NYT MENNÄÄN VITTU!! Fishing on kolmannen raidan nimi, rummut käyvät päälle kuin härät Pamplonassa ja armoton kitarariffi sahaa palasiksi sen vähän, mitä miehestä jää jäljelle. Sanat ja tapa tuoda ne ulos ovat totutun kiukkuisia ("talking to you is a waste of time / you burned the bridges you've been crossing / go crawl back into your dustbin", voisi monikin ihminen ansaitusti kuitata mulle (!); ja toisaalta itselleni samaistuttava "people who need people are the stupidest of people"), näppärä kitarasoolokin – ja silti samalle raidalle saatu mahdutettua liki kauniiksi luokiteltava kosketinhommakin (tulee ekan kerran n. 3 minuutin kohdalla). Lyhyesti ilmaistuna: ihan helvetin hyvä biisi.

Luonnollisestikaan siitä ei pääse kuin alaspäin, mutta onneksi tämän levyn tapauksessa dippi ei ole kovin syvä. Round alkaa jokseenkin ärsyttävillä äänillä, joskin ensin kitaran, sitten laulun, ja lopulta koko bändin mukaantulo ja biisin varsinainen alku pelastavat jonkin verran, ja lopputuloksena saadaan ihan ok -tason vaihteeksi vähän hidastempoisempi albumiraita. "Mushrooms on the horizon" on hyvä kohta. Bags jatkaa "ihan ok albumiraita"-linjalla; sinänsä ihan hyvä rytinä tässä on, mutta lopulta biisi on kuitenkin aika unohdettava.

Home todistaa todeksi aikaisemman horinani "lyhyestä dipistä" (lol eihän se ole edes suomea). Paluu 1. ja 3. biisin simppelimpään rock-meininkiin on tosiasia heti alusta lähtien, ja positiivinen sanomakin vyöryy heti päälle: "better days will never be"! Lopulta biisi paljastaa kumminkin olevansa yllättävän monitahoinen ja dynaaminen teos täynnään hyviä kuvioita, jonka kuitenkin suoraviivaiset rummut ja basso pitävät koko ajan kasassa. Sooloista puskee vahva Slayer-viba. Hyvä biisi!

Levyn päättää Kingston Wallin III Tri-Logyn mieleen tuovalla pörinällä alkava Ease, jolla pituuttakin on teemaan sopivat 8+ minuuttia. Varsinainen biisi alkaa kumminkin reippaasti sitten kun alkaa, siinä joskus reilun 1 minuutin jälkeen, jolloin korville tarjoillaan hyvää rummutusta ja vähän kyseenalaisesta soundistaan huolimatta yllättävän hyvin toimiva kitarariffi. Sitar, tai sitar-efektin läpi soitettu kitara, sopii hyvin sekaan, kuten myös vähän yllättävä tilusoolo. Sanat jaksavat hämmentää, ne ovat kuin umpimähkään koottu palapeli. En osaa oikein sanoa mitään järkevää, tämä on jokseenkin vaikea biisi summattavaksi. Vaan niin vain se kantaa koko mittansa, ja on jotenkin enemmän kuin osiensa summa. Hyvä biisi. (Mutta olisi varmaan ollut vielä parempi, jos basistikin olisi päästetty studioon...)

Koko levyä jos summaa, kuten kai tapana olisi, niin: taitavaa soitantaa (ei ihme, kun nimilistaa katsoo), sopiva mitta, enimmäkseen mua miellyttävä meininki muutenkin, ei yhtään aidosti huonoa biisiä, hyvä levy. Lydonille vielä erityiskiitos siitä, että malttaa välillä olla hiljaa ja antaa tilaa musiikille; jos äijä olisi koko ajan äänessä, kuten vaikka Morrissey, niin tämähän olisi aivan hirveä levy ja olisi jo lentänyt roskapönttöön. Meikäläisen seuraksi.

5 / 6