Levy 4: Rush - Caress Of Steel

Artisti: Rush
Levy: Caress Of Steel
Vuosi: 1975
Tyylilaji: PROGE

Rush – bändi, jota ensin inhosin, mutta joka sitten erään kerran krapulassa (!) alkoi toimia. Ja kunnolla! Olin pitkään täysi bändin fanboy, ja vakuuttunut, ettei parempaa orkesteria ole, eikä ole kuunaan ollutkaan. Kävin parilla keikallakin HESAssa – ja se oli opiskelijalta aika iso investointi. Vaan kuten usein käy, lopulta Rushiinkin jotenkin väsyi, ja nykyään sitä ei taas oikein jaksa; silloinen kova kuuntelu teki selväksi, että täydellinen ei ole tämäkään pumppu. Eikä varsinkaan tämä levy, sen muistin jo ennen viimeistä läpikuuntelua.

...mutta jospa ensin nopeasti kuitataan, miksi en omista bändin ekaa levyä; tämähän on vasta toinen. Syy siihen on yksinkertainen: en pidä siitä. Isäni hyllyssä se on (vinyylinä, ooh!), ja olen joskus kuunnellut sen läpi, enkä muista siitä mitään positiivista. Jos muistan yhtään oikein, se kuulosti lähinnä kehnolta Led Zeppelin -pastissilta... enkä varsinaisesti pidä Led Zeppelinistä. Ainoa levyltä joten kuten muistamani biisi on Working Man, joka sekin on aika meh.

Se siitä, takaisin teräksisen hivelyn pariin!

Bastille Day avaa pelin kelpo riffillä, mutta (basisti-laulaja) Geddy Leen korkealta ja kovaa menevässä kiekumisessa on kestämistä. Ei kuitenkaan varsinaisesti huono biisi. Seuraavaksi iskee oivallus I Think I'm Going Bald, joka aiheuttaa ärsyyntymistä jo nimellään. Ok, ymmärrän pointin, mitä vanhenemiseen tulee, mutta hiukset omistavana en pysty samaistumaan; sitä paitsi kaljuushan on cool.

Vai eikö muka?

Lakeside Park on rauhallisempi biisi... johon Geddyn kiekuminen sopii vielä totuttuakin huonommin. Bleh.

...vaan äkkiä sitä tulee ikävä, kun valkenee, että seuraava biisi on yli 12-minuuttinen The Necromancer, joka on totta kai jaettu vielä moneen osaan, onhan tämä sentään PROGEALBUMI, ei sovi unohtaa.

• Ensimmäinen osa: eih. Voi vittu näitä madallettuja puheosuuksia. Muutoin tämä rauhallinen "aliteos" on kyllä ihan jees, Geddykään ei ole ärsyttävimmillään. Kuulostaa paikoin yllättävän Floydiltä..? (Ei Syd-ajan, tietenkään.)
• Toinen osa on "katkoriffeineen" (tietäjät tietää, kuuntelemalla selvinnee muillekin) jo todella Rush. Hyviä juttuja löytyy, valitettavasti myös ihan helkkarin nolo tilukitarasoolo-osuus, jossa taustatkin on paskat ja rasittavat.
• Kolmas osa on taas rauhallisempi, ja tämä on näitä Rushille välillä sattuvia huonoja rämpyttelymäisiä kohtauksia. Huono osuus. Ja mitä ihmettä, sanoitusten mukaan prinssi By-Tor onkin hyvis? Eikö se ole antagonisti jollain myöhemmällä levyllä olevalla (ja paremmassa!) kappaleessa By-Tor and the Snow Dog?

Summa summarum, ei lempibiisejäni tämä. (Jostain syystä nämä fantasiateemaiset biisit eivät oikein ikinä iske meikäläiseen, eikä oikeastaan oikein monet fantasiakirjatkaan, vaikka pelaan kyllä mielelläni fantasiaroolipelejä. En ymmärrä itsekään. Myöhempien levyjen scifi-aiheita odotellessa, ne ovat enemmän mun juttu.)

Jaaha, ja sitten onkin viimeisen biisin aika. Ja mitä helvettiä, se on melkein 20 minuuttia pitkä? Kyllä, The Fountain of Lamneth muistuttaa – siltä varalta, että sen jotenkin olisi onnistunut unohtamaan edellisen biisin jälkeen – että tämä tosiaan on PROGELEVY, ja PROGELEVYILLÄ on PITKIÄ ja MONIOSAISIA biisejä. Tässä näyttäisi yhtäkkiä katsoen olevan osia kokonaiset kuusi. Tätä en jaa paloihin, koska – kuten edellä osoitin – en osaa, ja lisäksi ei vain yksinkertaisesti enää huvita. Netistä löytynee hyviäkin analyysejä; jos sellaisia kaipaa, on väärässä blogissa.

Mopo lähti vähän lapasesta, takaisin biisiin. Tyydyn kuittaamaan tämän toteamalla, että tässä 20-minuuttisessa on hyvää ja huonoa. Sanoituksissa haikaillaan ikuisen nuoruuden perään, ja, kuten muistamme, jo aikaisemmin raidalla 2 kipuiltiin vanhenemisesta ja kaljuuntumisesta, ja myöhemmilläkin levyillä on samaa teemaa pyöritteleviä kappaleita – lienee (sanat kirjoittaneen rumpalin) Neil Peartin lempiaiheita? Toki ymmärrettävää, vanheneminen jos joku on asia, joka väistämättä yhdistää meistä jokaista tällä pallolla. No joo. Tässä biisissä Geddy enimmäkseen ei ärsytä, kun malttaa kiekua vähemmän, ja yleisestikin tässä taitaa olla enemmän hyviä kuin huonoja kohtia, vaikka tuohon osien väliseen hiljenemiseen ja uuden aloittamiseen ns. puhtaalta pöydältä ehtiikin kyllästyä aika totaalisesti. (Ihan lopussa muuten hyvä trollaus siihen liittyen.) Vähän comme ci comme ça, mutta taitaa sittenkin olla levyn paras biisi.

Ja jos tämän koko levyn koittaa jotenkin vetää yhteen, niin eihän tämä kovin hyvä ole; bändin sävellyskynä (vai riffiranne?) ei ole vielä ehtinyt hioutua timanttiseksi, vaikka potentiaalin voikin kuulla, ja jotkut myöhemmiltä (ja paremmilta!) levyiltä tutut "Rush-palikat" ovat jo kohdillaan. Eikä tätä rehellisesti kauhean huonoksikaan kehtaa haukkua, ja (ennakko-odotusteni vastaisesti) vähemmän tämä ärsytti kuin se hiljan haukkumani Hidria Spacefolkin Symetria.

Yleisesti tämä vuoden 1975 Rush osoittaa, että Neil Peart ei ole vielä myöhemmässä vireessään soiton tai sanoitusten puolesta, ja että (kitaristi) Alex Lifeson on joskus, ainakin välillä, osannut soittaa ei-vaivaannuttaviakin sooloja. (Miehen jollain live-DVD:llä näkemäni naama kirjaimellisesti irvessä soitetut tilulilu-tauko-tilililu-tauko-bwauuuabptitititi-soolot ovat syöpyneet tajuntaani, ja eivät to-del-la-kaan hyvällä tavalla.) Ja siltä ei todella valitettavasti pääse pakoon, että 1970-luvun Geddy Lee on laulajana aivan helvetin rasittava kiekuja. Laulu on varmaan teknisesti ihan hyvää, mutta minä en sitä jaksa kuunnella; PALLIT tuntuu puuttuvan kokonaan, ja se kuulostaa jotenkin hirveän väkinäiseltä. Ne hetket, kun äijä ei purista niin helkkarin kovaa, kuulostavat paljon paremmilta, ja onneksi myöhemmillä levyillä joskus kasarilla siitä tuleekin se tavan laulutyyli.

Sitä odotellessa.

3 / 6