Levy 5: Oasis - Definitely Maybe

Artisti: Oasis
Levy: Definitely Maybe
Vuosi: 1994
Tyylilaji: rock

Jos Rush oli mulle iso bändi, niin samaa voi sanoa tästäkin. Paitsi Oasis oli ehkä vielä isompi. Fiksaatio oli joskus yläaste- ja lukioaikoina niin kova, että kotona lainehti hämäriä bootlegejä bändin keikoista milloin missäkin (kiitos luottotrokarilleni jos satut lukemaan!), ADSL-piuha kuumana tuli waretettua kaikki mahdolliset singlejen B-puolet ja tietysti myös luin NME:n Oasis- ja britpop-spesiaalit kannesta kanteen moneen kertaan ym. ym. Niin, ja lainasin kirjastosta nuottikirjoja ja koitin opetella soittamaankin näitä biisejä silloisella paskalla akustisellani (R.I.P.).

Erona Rushiin on se, että Oasikseen en ole ikinä oikeastaan väsähtänyt. Tokikaan ihan samalla intensiteetillä ei enää tule kuunneltua, enkä vaivautunut esimerkiksi yhdellekään (laulaja) Liam Gallagherin keikalle kun äijä Suomessa kävi kai pariinkin otteeseen, mutta tietyt biisit ovat kulkeneet mukana nyt yli puolet elämästäni. Mutta tosiaan, tietyt biisit; kokonaisia levyjä en ole hetkeen kuunnellut, ja silloinkin kun kuuntelen, kuuntelen yleensä aina Be Here Now'n, joka syystä tai toisesta on suosikkini. Miltä siis kuulostaakaan Definitely Maybe useamman kuukauden tauon jälkeen?

Alku ainakin on hyvä. Rock 'n' Roll Star on pirun kova biisi, jossa aivan kaikki toimii: riffit, soundit, laulu, soolo, alku, loppu, jopa usein parjatut rummut (!)... Aivan täydellinen teos, joka saa kuin itsestään kädet ilmakitaroimaan ja suun hoilottamaan mukana. Jatkoksi sille saadaan jotenkin kertakaikkisen röyhkeä Shakermaker; biisin tempo on laiska, sävellys yksinkertainen boogie, ja sanoissa ei mitään hevonvitun järkeä. Tämä vissiin julkaistiin singlenäkin? Kyrväkäs teko. Myös balladinomaisempi Live Forever on helmi; siihen on syynsä, miksi osaan (tai luulisin osaavani!) rämpyttää tämän vieläkin kitaralla ja hoilottaa epävireisesti sanatkin. Soolokin on yksi (biisintekijä-leadkitaristi) Noel Gallagherin parhaista. Vaan ehkä toisenkin säkeistön olisi voinut tekstittää, ettei sitä yhtä ja samaa tarvitsisi laulaa kolmea kertaa..?

Parin rauhallisemman biisin jälkeen Up in the Sky nostaa tempoa. Ja laskee tasoa. (Liekö mukana levylläkin vain rivakan temponsa takia, kuten Noel muistaakseni sanoi jostain Be Here Now'n biisistä, I Hope, I Think, I Know'sta ehkä, jossain haastattelussa?) Tässä biisissä kuultavaa Liamin falsettilaulua ei onneksi liian usein kuulla... Noh, kaikessa rehellisyydessä, tämä on silti heikohko esitys ainoastaan tässä seurassa; monella muulla levyllä tämä olisi varmaankin ollut sitä parempaa kastia. Kaikkiaan ihan kelvollinen albumiraita. Seuraavana tuleva Columbia erottuu joukosta kuulostamalla selvästi enemmän "vuodelta 1992", jos se käy järkeen; jotenkin tämä kuulostaa yksinkertaisine ja vähemmän rock-henkisine taustoineen enemmän yhtyeen varhaisilta demoilta. Joka tapauksessa hyvä biisi, sooloille on varattu ansaitsemansa tila, ja lopun "c'mon, c'mon, c'mon, c'mon, yeah yeah yeah!" on suorastaan upea hokema.

Supersonic tuo rockin ja röyhkeyden takaisin. Mä yksinkertaisesti rakastan tän biisin introa, ja biisin aloitusta muutenkin, ja oikeastaan, saatana, ihan koko biisiä. (Siinä määrin, että tästä opettelin ainoana biisinä ikinä missään jopa kitarasoolonkin!) Sanoituksissa ei jälleen mitään järkeä, mutta ainakin ne rimmaavat, ja mukanahoilaamispotentiaali on tapissa. Helvetin hyvä biisi, mitä siitä muuta jauhamaan. Seuraavaksi tulevan Bring It On Downin alun pörinä ja feedback vähän pelottaa, mutta pian puskee tiukka tomikomppi, joka tuo mukanaan hyvän rock-rynttäyksen. Tämä olisi varmasti monella albumilla ollut se johtosingle, mutta tällä levyllä taso vain on niin kova, että näinkin hyvä biisi jää vähän katveeseen. Hyvä biisi siis kuitenkin, ja erityismaininta munakkaalle bassosoundille ja juuri sopivan yksinkertaiselle bassokuviolle. Hyvää työtä.

Seuraavan raidan alun kohina jo hymyilyttää, kun siitä tunnistaa välittömästi, mikä biisi on tulossa. Cigarettes & Alcohol on röyhkeää Oasista parhaimmillaan, sanoitus on yksinkertainen duunarihenkinen ylistys päihteille ja riffi on muitta mutkitta pöllitty ja merkitty omaksi sävellykseksi. Laatutyötä. Sitä on mielestäni myös seuraava kappale, Digsy's Dinner, joka on albumiraitojen ehdotonta eliittiä. Tavallaan tämä biisi on ihan täyttä paskaa, ja tavallaan kuitenkin ihan helvetin hyvä; biisissä ei periaatteessa ole mitään aineksia, ja silti se vain toimii, koska bändi + Liam vetää sen sitoutuneesti, tunteella ja täysillä. Omituinen korvamato.

...jjja tähän asti levy onkin tarjonnut aivan helkkarinmoiset bileet, mutta lopulta laskuhumalaa ei pääse pakoon edes mussuttamalla Digsyn lasagnet, sen tekee selväksi Slide Away. Kyseessä on jotensakin Columbian tunnelmiin palaava, mutta tällä kertaa mollivoittoisemmissa tunnelmissa kulkeva ja haikeutta huokuva kappale – ja kiistämättömästä laadukkuudestaan huolimatta sekin vajoaa tällä levyllä osastoon "ynnä muut" ilman omaa syytään. Antikliimaksin (krapulan?) toimittaa Married with Children, suoraviivainen ja laiska rämpyttely, joka palauttaa kuuntelijan takaisin todellisuuteen. Ja ihan hyvä niin, olen jo vanha ukko, enkä olisi näitä pirskeitä enää kauaa kestänytkään.

On aika summauksen, ja se on poikkeuksellisen helppoa: Definitely Maybe on ihan vitun kova. Liamin laulu, Noelin kitara – ja veljesten asenne – kantaa läpi koko 52-minuuttisen, ja pienet kauneusvirheet (jo mainittujen lisäksi muutamalla biisillä turhan alas miksattu basso tai rummut) eivät kokonaisuutta pilaa.

6 / 6

P.S. Genreksi on tässä merkattu rock, eikä Britpop, koska olen lukenut sen niin monesta Noelin haastattelusta: "we're a rock 'n' roll band", "we're a rock band", "we're not Britpop"... Hyvä on, hyvä on, uskotaan!