Levy 8: Metallica - Kill 'Em All

Artisti: Metallica
Levy: Kill 'Em All
Vuosi: 1983
Tyylilaji: speed metal, thrash metal

Vieläkö nykypäivän nuoret kuuntelevat Metallicaa, vai oliko minun sukupolveni (Y) viimeinen? Eipä sillä, että bändi enää parhaassa vireessään minunkaan nuoruudessani olisi ollut, silloin taidettiin elää varsin kusisen ReLoadin aikoja. Mutta jos ei Metallicaa, niin mitäs sitten? Muminaräppiä? Olen tipahtanut kelkasta jo aikapäivää sitten. Kiinnostaako ketään enää edes opetella soittamaan kitaraa?

En tiedä, mutta James Hetfieldiä, Metallican laulaja-kitaristia, kiinnosti. Ja kaverin ranteet ja sormet olivat, tämän levyn perusteella, jo nuoresta lähtien aika timanttiseen iskuun harjaantuneet, sen verran notkeasti ja nopeasti soitto kulkee. Mutta sehän ei ole tae siitä, että ne helkkarin teknisesti soitettavat biisit olisivat häävejä...

Levyn avaa Hit the Lights: rumpuintroa seuraa nopea, sähisevä riffi ja (vielä tässä vaiheessa aika korkealta menevä) "wau!"-huuto, sitten mennään täysillä koko bändin voimin. Ei kuulosta vielä täysin bändiltä itseltään (siis kuten minä Metallican ymmärrän), sittenkin varsin kelpo esitys. Sitä seuraa The Four Horsemen, joka on ansaitusti klassikon asemassa. Riffit ovat tiukkoja ja sanoituksissa pyöritään klassisissa aiheissa. Tämän väliosassa tempoa maltetaan hetkeksi madaltaa (älyttömästä naurettavaan, mutta kuitenkin), mukavaa vaihtelua. Hyvä biisi, ei lisättävää.

Tässä vaiheessa taso alkaakin sitten jo tippua. Motorbreath viihdyttää pääasiassa kertosäkeensä joka kerta hymyilyttävällä lausunnalla: "mutaa-BRETH!" Sen ja nopean temmon lisäksi muuta tässä ei sitten olekaan. Jump in the Fire ("jump in the fai-JAH!") on, yllättäen, sangen nopeatempoinen rypistys sekin. Notkea pääriffi nyrjäyttää aivot joka kerta. Jokseenkin aliarvostettu biisi? Ainakin itse aina syystä tai toisesta aina unohdan tämän olemassaolon, vaikka varsin kelvollinen tekele onkin kyseessä. Ensimmäisen puolikkaan levystä päättää sangen kuvaavilla sanoilla "bass solo, take one" alkava (Anesthesia) – Pulling Teeth. Taitavaa tuuttaamista ja näin, mutta omat runkkusessioni eivät tapaa kestää näin pitkään.

En uskoakseni koskaan ollut näin nuori.

Seuraavat kolme biisiä, Whiplash, Phantom Lord ja No Remorse, ovat vaihteeksi helkkarin nopeatempoista metallia. Phantom Lord on näistä paras, kamalan kuuloisesta kaiutetusta lauluraidastaan huolimatta, koska siinä on jotain vaihteluakin: hetken aikaa kitaran säröefekti on pois päältä! Muut kaksi ovat aika tusinaa, ja No Remorsen puolivälissä korva ja kuuntelija rupeavat molemmat olemaan jo aika kyllästyneitä jatkuvaan kaahaamiseen.

Kuin myöhästyneenä vastauksena rukoukseen saapuu Seek & Destroy, joka on muuhun levyyn suhteutettuna hieman hidastempoisempi ja yksinkertaisemmalla, sahaavammalla riffittelyllä varusteltu kappale. Klassikkona tätä kai pidetään, nopean wiki-tsekkauksen perusteella valittu bändin 4. parhaaksi kappaleeksi ja on 3. useiten keikoilla soitettu biisi. Miksi? Tylsä tämä on, ja liian pitkä. Kertosäkeeseen johtava pätkä ("running / on our way" jne.) on tosin kieltämättä ihan asiallinen. Ja ei, temmon nostaminen ei olisi tehnyt tästä parempaa.

Ja siltä varalta, että asiasta jäi jonkinlainen epäselvyys, niin viimeinen kappale Metal Militia todistaa vielä kerran, että pojat osaavat soittaa tosi nopeasti. Muuta kappaleesta ei jää mieleen, kuten ei ole ikinä ennenkään jäänyt.

Nopeasti (heh) jos summaa, niin kyllähän tästä kuulee, miksi pojille levytyssopimus annettiin, mutta ei se juuri tätä levyä pelasta. Ei nämä biisit pääosin kovin hyviä ole, vauhtia on enemmän kuin ajatusta. Erityisesti närästää vaihtelun puute, jälkimmäisen puoliskon paskuus, jotenkin ärsyttävä bassosoundi ja, kaiken edeltävän huomioiden, levyn liian pitkä pituus. Hyvän EP:n tästä olisi saanut, vaan kukaan ei Metallicaa muistaisi, jos Kill 'Em All olisi jäänyt bändin parhaaksi yritykseksi.

Mutta ei jäänyt – jo toinen yritys välähti ihan eri voimalla. Siihen palannemme myöhemmin, jahka arpaonni on suotuisa...

3 / 6