Luvattu EP

Perinteinen roolipelaaminen (vaikkakin Discordin & Roll20:n välityksellä) ja sessioihin valmistautuminen haukkaa – ja tulee haukkaamaan – näinä päivinä leijonanosan vapaa-ajastani, mutta muistinpa yhtäkkiä tämän yhden matalalla roikkuvan hedelmän, ettei koko blogi nyt ihan pystyyn kuole. Nimittäin se semisti (?) lupaamani Kill 'Em All EP! Tällainen se olisi:

1. Hit the Lights
2. Jump in the Fire
3. The Four Horsemen
4. Phantom Lord

Palttiarallaa albumin parhaat biisit ja järjestystäkin jaksoin jopa vähän miettiä ja koekuunnellakin. Pankaas testaten ja kommentoikaa sitten mun olevan tyhmä paksukainen, koska oikea tapa rakentaa tämä EP olisi tietysti ollut...

Kiirusta!

Viimeaikainen hiljaisuus blogissa ei, yllättäen, ole ollut laiskuutta tai haluttomuutta, vaan ajan puutetta – olen nimittäin käyttänyt viime päivien liikenevän ajan valmistautuakseni vetämään D&D:tä netin yli! Tai jos tarkkoja ollaan, Old-School Essentialsia, mutta sama pelihän se käytännössä on.

Kuva liittyy.

Tän viikon sunnuntaina mennään Discordissa ja Roll20:ssä, ja vähän karmii, kun en ole johtanut peliäkään millään systeemillä yli puoleen vuoteen, netin yli en vuosiin, ja Roll20:llä en ikinä... mutta ainahan mua ennen peliä karmii, kuuluu asiaan.

Jännittäväistä on sekin, että ekaa kertaa 'bout ikinä vedän liki täysin tuntemattomille; pistin vain yksi päivä, asiaa tosin ensin monta viikkoa märehdittyäni, ilmoituksen Facebookiin että peliä tarjolla, ja vedän sitten niille, ketkä a.) kiinnostuivat b.) sattuvat paikalle. Viisi ilmoittautunutta pelaajaa on tämän hetken tilanne, eli ei hassummin lainkaan, ja sentään yksi tyyppi on ennestään tuttu, joka hiukan helpottaa hermopainetta.

Ja näin. Tämä ilta meni valmistellessa ja niin mennee pari seuraavaakin – ja silti tulen sunnuntaina kiroamaan, kun en prepannut tarpeeksi :D No, kai se silti jotenkin, ehkä...

Minun on ikävä Ristoa

Tuossa kun tiskaamisen taustalla musiikkia kuunnellessani YT Musicin shuffle pamautti soimaan Tiedän millainen on ihminen, tajusin: minun on ikävä Risto-yhtyettä. :( Viimeisimmän levyn, II, julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi jo 10 vuotta. Tuleekohan jatkoa ikinä? Joo, toki yhtye yhtyeenä ja päähahmonsa soolona heittävät aktiivisesti keikkaa, ainakin naamakirjasta päätellen, mutta kyllä minä olen surullinen, jos näinkin omaperäinen yhtye on nyt taantunut pelkäksi nostalgia-aktiksi.

II. Perhanan hyvä levy.

Mitä omaan levyrojektiin tulee, tässä on ensin ollut töissä sen verran puuduttavia päiviä, ettei ole riittänyt aivoenergiaa kuunnella tai kirjoitella, ja tällä viikolla puski vielä flunssan päälle. Oon kyllä saanut kuunneltua peräti kolme levyä lisää, mutta nk. "arvostelut" ovat toistaiseksi vain kasa sekalaisia ranskalaisia viivoja Keepissä tai muistivihossa. Tässä joskus sitten.

Niin, ja se Kill 'Em Allin yhteydessä hihasta heittämäni "hyvän EP:n tästä olisi saanut" – jäin sitä oikein pohtimaan, ja kyllä vaan saa, laitan siitä oman postauksensa. Jahka jaksan ja kerkiän...

Levy 8: Metallica - Kill 'Em All

Artisti: Metallica
Levy: Kill 'Em All
Vuosi: 1983
Tyylilaji: speed metal, thrash metal

Vieläkö nykypäivän nuoret kuuntelevat Metallicaa, vai oliko minun sukupolveni (Y) viimeinen? Eipä sillä, että bändi enää parhaassa vireessään minunkaan nuoruudessani olisi ollut, silloin taidettiin elää varsin kusisen ReLoadin aikoja. Mutta jos ei Metallicaa, niin mitäs sitten? Muminaräppiä? Olen tipahtanut kelkasta jo aikapäivää sitten. Kiinnostaako ketään enää edes opetella soittamaan kitaraa?

En tiedä, mutta James Hetfieldiä, Metallican laulaja-kitaristia, kiinnosti. Ja kaverin ranteet ja sormet olivat, tämän levyn perusteella, jo nuoresta lähtien aika timanttiseen iskuun harjaantuneet, sen verran notkeasti ja nopeasti soitto kulkee. Mutta sehän ei ole tae siitä, että ne helkkarin teknisesti soitettavat biisit olisivat häävejä...

Levyn avaa Hit the Lights: rumpuintroa seuraa nopea, sähisevä riffi ja (vielä tässä vaiheessa aika korkealta menevä) "wau!"-huuto, sitten mennään täysillä koko bändin voimin. Ei kuulosta vielä täysin bändiltä itseltään (siis kuten minä Metallican ymmärrän), sittenkin varsin kelpo esitys. Sitä seuraa The Four Horsemen, joka on ansaitusti klassikon asemassa. Riffit ovat tiukkoja ja sanoituksissa pyöritään klassisissa aiheissa. Tämän väliosassa tempoa maltetaan hetkeksi madaltaa (älyttömästä naurettavaan, mutta kuitenkin), mukavaa vaihtelua. Hyvä biisi, ei lisättävää.

Tässä vaiheessa taso alkaakin sitten jo tippua. Motorbreath viihdyttää pääasiassa kertosäkeensä joka kerta hymyilyttävällä lausunnalla: "mutaa-BRETH!" Sen ja nopean temmon lisäksi muuta tässä ei sitten olekaan. Jump in the Fire ("jump in the fai-JAH!") on, yllättäen, sangen nopeatempoinen rypistys sekin. Notkea pääriffi nyrjäyttää aivot joka kerta. Jokseenkin aliarvostettu biisi? Ainakin itse aina syystä tai toisesta aina unohdan tämän olemassaolon, vaikka varsin kelvollinen tekele onkin kyseessä. Ensimmäisen puolikkaan levystä päättää sangen kuvaavilla sanoilla "bass solo, take one" alkava (Anesthesia) – Pulling Teeth. Taitavaa tuuttaamista ja näin, mutta omat runkkusessioni eivät tapaa kestää näin pitkään.

En uskoakseni koskaan ollut näin nuori.

Seuraavat kolme biisiä, Whiplash, Phantom Lord ja No Remorse, ovat vaihteeksi helkkarin nopeatempoista metallia. Phantom Lord on näistä paras, kamalan kuuloisesta kaiutetusta lauluraidastaan huolimatta, koska siinä on jotain vaihteluakin: hetken aikaa kitaran säröefekti on pois päältä! Muut kaksi ovat aika tusinaa, ja No Remorsen puolivälissä korva ja kuuntelija rupeavat molemmat olemaan jo aika kyllästyneitä jatkuvaan kaahaamiseen.

Kuin myöhästyneenä vastauksena rukoukseen saapuu Seek & Destroy, joka on muuhun levyyn suhteutettuna hieman hidastempoisempi ja yksinkertaisemmalla, sahaavammalla riffittelyllä varusteltu kappale. Klassikkona tätä kai pidetään, nopean wiki-tsekkauksen perusteella valittu bändin 4. parhaaksi kappaleeksi ja on 3. useiten keikoilla soitettu biisi. Miksi? Tylsä tämä on, ja liian pitkä. Kertosäkeeseen johtava pätkä ("running / on our way" jne.) on tosin kieltämättä ihan asiallinen. Ja ei, temmon nostaminen ei olisi tehnyt tästä parempaa.

Ja siltä varalta, että asiasta jäi jonkinlainen epäselvyys, niin viimeinen kappale Metal Militia todistaa vielä kerran, että pojat osaavat soittaa tosi nopeasti. Muuta kappaleesta ei jää mieleen, kuten ei ole ikinä ennenkään jäänyt.

Nopeasti (heh) jos summaa, niin kyllähän tästä kuulee, miksi pojille levytyssopimus annettiin, mutta ei se juuri tätä levyä pelasta. Ei nämä biisit pääosin kovin hyviä ole, vauhtia on enemmän kuin ajatusta. Erityisesti närästää vaihtelun puute, jälkimmäisen puoliskon paskuus, jotenkin ärsyttävä bassosoundi ja, kaiken edeltävän huomioiden, levyn liian pitkä pituus. Hyvän EP:n tästä olisi saanut, vaan kukaan ei Metallicaa muistaisi, jos Kill 'Em All olisi jäänyt bändin parhaaksi yritykseksi.

Mutta ei jäänyt – jo toinen yritys välähti ihan eri voimalla. Siihen palannemme myöhemmin, jahka arpaonni on suotuisa...

3 / 6

Levy 7: New Order - Get Ready

Artisti: New Order
Levy: Get Ready
Vuosi: 2001
Tyylilaji: rock

Tänään päivällä satoi vaakasuoraan, oli kylmä ja muutenkin ankea keli. (Kirjoitan tätä siis keskiviikkona, pari päivää ennen julkaisua.) Mutta kävelyllä tämäkin levy oli kuunneltava, kuten tavaksi on muodostunut. Fiksu olisi katsonut sääennusteen etukäteen; minä en, joten sadeviitta jäi kotiin. Eikä mun takki pidä vettä. Tai housut. Tai kengät. Vittu.

Saatana!

Relevanssi? Tuo kaikki saattoi vähän vaikuttaa mielipiteeseen levystä...

Crystal. Kaunis kosketin-naislauluintro, sitten mukaan tulee yksi kerrallaan rummut – kitara – laulu – basso. Täydellinen alku! Ja muutenkin: riffit, biisin soundit, rytmitys, eri elementtien (kuten bassosoolot (!) naislaulu, kosketiniskut) käyttö, nousut, laskut, kaikki laatutyötä. Omistamani singlekokoelman perusteella bändin heittämällä paras kappale. Tätä hoilaa väkisinkin mukana. Aivan täydellinen pop-ralli mun makuun, ja nimen omaan tämä pitkä albumiversio. Keep it comin'!

No, ei tule, vaan tulee 60 Miles Per Hour, ihan kelvollinen pop-biisi. Hiukan korvamatopotentiaaliakin. Silti Crystalin kalpea varjo. Raidalla 3, Turn My Way, taitaa olla vierailevana tähtenä Billy Corgan :( Ja mitähän nää sanat on, kertosäkeessä valitusta, ettei huvita pestä autoa? Haistakaa nyt jo...

Vitoskappaleen, Primitive Notion, alun bassoriffistä tulee joku Metallican biisi mieleen, en vaan saanut päähäni, että mikä. Joku joltain niistä niin-ja-näin olevilta ysärilevyiltä. Tämä biisi itsessään on periaatteessa ihan jees poppistekele, mutta laulusuoritus on niin lattea, että tunnelma ei pahemmin pääse nousemaan. 60 Miles Per Hourin kalpea varjo... ja sittenkin jäi vähän fiilis, että jotain tässä ehkä oli. Pitääpä laittaa jatkokuunteluun.

Kappaleesta Rock The Shack (raita 7) jäi mieleen, että siinä oli ihan helkkarin tutun kuuloinen ja varmuudella jostain pöllitty riffi kesken biisin, mutta en heti keksinyt, missä sen olen kuullut; pikku googlaus kuitenkin kertoi, että se on Primal Screamin Shoot Speed, Kill Lightistä. No niinpä perkele onkin! Kirjaimellisesti mitään muuta tästä ei sitten mieleen jäänytkään, paitsi että jotenkin ärsyttävä tämä saattoi olla. Tai ehkä se oli joku muu biisi.

Kahdeksas tsibale on Someone Like You, ja siitä jäi sen verran käteen, että lopussa saattoi olla joku ihan ok kosketin-naislaulajakuvio taas. Ehkä kuuntelen uusiksi joskus, nyt ainakaan ei huvita.

Viimeinen biisi (numerolla 10) on sellainen kuin Run Wild. Ja se onkin aivan naurettavan huono ja mauton. Akustinen kitara, jouset, huuli-vitun-harppu (tai ainakin joku siltä kuulostava paskasoitin)? Nyt, viimeisessä biisissä? Ja mitä vittua nää sanatkin on olevinaan, latteuksia latteuksien perään, Jeesuskin päätetty namedropata. Luulin, että se Oasiksen Definitely Mayben viimeinen, Married With Children, oli antikliimaksi, olin väärässä. Ennemmin kuuntelen sitä repeatilla 51 minuuttia (tämän levyn pituus) kuin tätä enää kertaakaan. Hyi saatana. Tämä oli niin saatanan paska biisi, että kirosin oikein ääneen, kahdesti; onneksi ei ollut muita kävelijöitä liikkeellä.

(...ja ne edellä mainitsematta jättämäni biisit, kolmeko niitä oli? Täydellisen yhdentekeviä, arkistoitakoon kirjaimen H niin kuin hohhoijaa kohdalle.)

Joo-o. Levyn puoliväliin-ish mennessä alkoi olemaan selvää, että aika kaavamaisiahan nää kaikki biisit on, samoista palikoista koottu... mutta vain Crystal oikeasti toimii. Ja kyllähän ton laulajan, jonka nimeä en muista, enkä vaivaudu selvittämään, paskuus häiritsee melkein koko ajan. Joo, Joy Divisioninkin laulaja (Ian Curtis? oliko?) oli paska, mutta sentään viihdyttävällä tavalla; tää jamppa on vain tylsä ja harmaa epäonnistuminen, vähän niinku meitsi karaokessa.

2 / 6 – ja sekin vähä pääasiassa täysin Crystalin ansiosta.

P.S. vähän tän levyn kuuntelun jälkeen mulle osui YouTube Musicista satunnaistoistolla Swansin In the Eyes of Nature. Vittu se on kans hyvä biisi. (Joo, ei liity mihinkään, mutta missä muuallakaan mä sitä pääsen kehumaan? En omista levyä... :/)

Levy 6: CMX - Johannes Kastaja

Artisti: CMX
Levy: Johannes Kastaja
Vuosi: 1987
Tyylilaji: hardcore punk

(Heti alkuun selvennys, että en tosiaankaan omista tätä EP:tä. Sen biisit on ystävällisesti läntätty Kolmikärki Goldille, ja kuuntelen niitä siitä. Kiitos huomiostanne.)

Nyt kun olen pariin vai kolmeenkin otteen valittanut liian pitkistä biiseistä, tämän luulisi iskevän, vai? Johannes Kastajalla on 6 biisiä, ja silti yhteispituutta vaivaiset 10 minuuttia. Kääntöpuolena asiassa tosin on se, että ne ovat hc-punkkia, jonka päälle noin niinkuin genrenä en tajua senkään vertaa kuin PROGEn. Pannaas soimaan.

Mielipuolinen rakkaus ja Lapsi ovat molemmat hauskoja ja reippaita ralleja, mitä sitä sen enempää syväanalyseeraamaan. Tai no, jostain syystä vaimoni mielestä Lapsi ei ole hauska..? Ekan biisin sanoitukset taas sopivat mun suuhun useinkin, kun oikein vituttaa; laitan ne röyhkeästi kokonaisuudessaan tähän:

haluan, että maailmankaikkeutta ei koskaan olisi ollutkaan
haluan, että maailmankaikkeutta ei koskaan olisi ollutkaan
haluan, että maailmankaikkeutta ei koskaan olisi ollutkaan
haluan, että maailmankaikkeutta ei koskaan olisi ollutkaan

mikään ei saa olla mitään
huulet veressä, hiukset liekeissä
mielelläni olen saari
sillat olen polttanut

mielipuolinen rakkaus
mielipuolinen rakkaus
aaaah!
haluan, että maailmankaikkeutta ei koskaan olisi ollutkaan

mielipuolinen rakkaus
mielipuolinen rakkaus
mielipuolinen rakkaus

Täydellistä.

Loppulevy onkin sitten alamäkeä. Siunattu otsa sisältää ihan hauskan väliosan, siinä se; sen jälkeen tulee kolme englanninkielistä biisiä, joista yhdestäkään en keksi sen enempää sanottavaa kuin syytä kuunnella niitä uudelleenkaan.

3 / 6

Levy 5: Oasis - Definitely Maybe

Artisti: Oasis
Levy: Definitely Maybe
Vuosi: 1994
Tyylilaji: rock

Jos Rush oli mulle iso bändi, niin samaa voi sanoa tästäkin. Paitsi Oasis oli ehkä vielä isompi. Fiksaatio oli joskus yläaste- ja lukioaikoina niin kova, että kotona lainehti hämäriä bootlegejä bändin keikoista milloin missäkin (kiitos luottotrokarilleni jos satut lukemaan!), ADSL-piuha kuumana tuli waretettua kaikki mahdolliset singlejen B-puolet ja tietysti myös luin NME:n Oasis- ja britpop-spesiaalit kannesta kanteen moneen kertaan ym. ym. Niin, ja lainasin kirjastosta nuottikirjoja ja koitin opetella soittamaankin näitä biisejä silloisella paskalla akustisellani (R.I.P.).

Erona Rushiin on se, että Oasikseen en ole ikinä oikeastaan väsähtänyt. Tokikaan ihan samalla intensiteetillä ei enää tule kuunneltua, enkä vaivautunut esimerkiksi yhdellekään (laulaja) Liam Gallagherin keikalle kun äijä Suomessa kävi kai pariinkin otteeseen, mutta tietyt biisit ovat kulkeneet mukana nyt yli puolet elämästäni. Mutta tosiaan, tietyt biisit; kokonaisia levyjä en ole hetkeen kuunnellut, ja silloinkin kun kuuntelen, kuuntelen yleensä aina Be Here Now'n, joka syystä tai toisesta on suosikkini. Miltä siis kuulostaakaan Definitely Maybe useamman kuukauden tauon jälkeen?

Alku ainakin on hyvä. Rock 'n' Roll Star on pirun kova biisi, jossa aivan kaikki toimii: riffit, soundit, laulu, soolo, alku, loppu, jopa usein parjatut rummut (!)... Aivan täydellinen teos, joka saa kuin itsestään kädet ilmakitaroimaan ja suun hoilottamaan mukana. Jatkoksi sille saadaan jotenkin kertakaikkisen röyhkeä Shakermaker; biisin tempo on laiska, sävellys yksinkertainen boogie, ja sanoissa ei mitään hevonvitun järkeä. Tämä vissiin julkaistiin singlenäkin? Kyrväkäs teko. Myös balladinomaisempi Live Forever on helmi; siihen on syynsä, miksi osaan (tai luulisin osaavani!) rämpyttää tämän vieläkin kitaralla ja hoilottaa epävireisesti sanatkin. Soolokin on yksi (biisintekijä-leadkitaristi) Noel Gallagherin parhaista. Vaan ehkä toisenkin säkeistön olisi voinut tekstittää, ettei sitä yhtä ja samaa tarvitsisi laulaa kolmea kertaa..?

Parin rauhallisemman biisin jälkeen Up in the Sky nostaa tempoa. Ja laskee tasoa. (Liekö mukana levylläkin vain rivakan temponsa takia, kuten Noel muistaakseni sanoi jostain Be Here Now'n biisistä, I Hope, I Think, I Know'sta ehkä, jossain haastattelussa?) Tässä biisissä kuultavaa Liamin falsettilaulua ei onneksi liian usein kuulla... Noh, kaikessa rehellisyydessä, tämä on silti heikohko esitys ainoastaan tässä seurassa; monella muulla levyllä tämä olisi varmaankin ollut sitä parempaa kastia. Kaikkiaan ihan kelvollinen albumiraita. Seuraavana tuleva Columbia erottuu joukosta kuulostamalla selvästi enemmän "vuodelta 1992", jos se käy järkeen; jotenkin tämä kuulostaa yksinkertaisine ja vähemmän rock-henkisine taustoineen enemmän yhtyeen varhaisilta demoilta. Joka tapauksessa hyvä biisi, sooloille on varattu ansaitsemansa tila, ja lopun "c'mon, c'mon, c'mon, c'mon, yeah yeah yeah!" on suorastaan upea hokema.

Supersonic tuo rockin ja röyhkeyden takaisin. Mä yksinkertaisesti rakastan tän biisin introa, ja biisin aloitusta muutenkin, ja oikeastaan, saatana, ihan koko biisiä. (Siinä määrin, että tästä opettelin ainoana biisinä ikinä missään jopa kitarasoolonkin!) Sanoituksissa ei jälleen mitään järkeä, mutta ainakin ne rimmaavat, ja mukanahoilaamispotentiaali on tapissa. Helvetin hyvä biisi, mitä siitä muuta jauhamaan. Seuraavaksi tulevan Bring It On Downin alun pörinä ja feedback vähän pelottaa, mutta pian puskee tiukka tomikomppi, joka tuo mukanaan hyvän rock-rynttäyksen. Tämä olisi varmasti monella albumilla ollut se johtosingle, mutta tällä levyllä taso vain on niin kova, että näinkin hyvä biisi jää vähän katveeseen. Hyvä biisi siis kuitenkin, ja erityismaininta munakkaalle bassosoundille ja juuri sopivan yksinkertaiselle bassokuviolle. Hyvää työtä.

Seuraavan raidan alun kohina jo hymyilyttää, kun siitä tunnistaa välittömästi, mikä biisi on tulossa. Cigarettes & Alcohol on röyhkeää Oasista parhaimmillaan, sanoitus on yksinkertainen duunarihenkinen ylistys päihteille ja riffi on muitta mutkitta pöllitty ja merkitty omaksi sävellykseksi. Laatutyötä. Sitä on mielestäni myös seuraava kappale, Digsy's Dinner, joka on albumiraitojen ehdotonta eliittiä. Tavallaan tämä biisi on ihan täyttä paskaa, ja tavallaan kuitenkin ihan helvetin hyvä; biisissä ei periaatteessa ole mitään aineksia, ja silti se vain toimii, koska bändi + Liam vetää sen sitoutuneesti, tunteella ja täysillä. Omituinen korvamato.

...jjja tähän asti levy onkin tarjonnut aivan helkkarinmoiset bileet, mutta lopulta laskuhumalaa ei pääse pakoon edes mussuttamalla Digsyn lasagnet, sen tekee selväksi Slide Away. Kyseessä on jotensakin Columbian tunnelmiin palaava, mutta tällä kertaa mollivoittoisemmissa tunnelmissa kulkeva ja haikeutta huokuva kappale – ja kiistämättömästä laadukkuudestaan huolimatta sekin vajoaa tällä levyllä osastoon "ynnä muut" ilman omaa syytään. Antikliimaksin (krapulan?) toimittaa Married with Children, suoraviivainen ja laiska rämpyttely, joka palauttaa kuuntelijan takaisin todellisuuteen. Ja ihan hyvä niin, olen jo vanha ukko, enkä olisi näitä pirskeitä enää kauaa kestänytkään.

On aika summauksen, ja se on poikkeuksellisen helppoa: Definitely Maybe on ihan vitun kova. Liamin laulu, Noelin kitara – ja veljesten asenne – kantaa läpi koko 52-minuuttisen, ja pienet kauneusvirheet (jo mainittujen lisäksi muutamalla biisillä turhan alas miksattu basso tai rummut) eivät kokonaisuutta pilaa.

6 / 6

P.S. Genreksi on tässä merkattu rock, eikä Britpop, koska olen lukenut sen niin monesta Noelin haastattelusta: "we're a rock 'n' roll band", "we're a rock band", "we're not Britpop"... Hyvä on, hyvä on, uskotaan!