Levy 5: Oasis - Definitely Maybe

Artisti: Oasis
Levy: Definitely Maybe
Vuosi: 1994
Tyylilaji: rock

Jos Rush oli mulle iso bändi, niin samaa voi sanoa tästäkin. Paitsi Oasis oli ehkä vielä isompi. Fiksaatio oli joskus yläaste- ja lukioaikoina niin kova, että kotona lainehti hämäriä bootlegejä bändin keikoista milloin missäkin (kiitos luottotrokarilleni jos satut lukemaan!), ADSL-piuha kuumana tuli waretettua kaikki mahdolliset singlejen B-puolet ja tietysti myös luin NME:n Oasis- ja britpop-spesiaalit kannesta kanteen moneen kertaan ym. ym. Niin, ja lainasin kirjastosta nuottikirjoja ja koitin opetella soittamaankin näitä biisejä silloisella paskalla akustisellani (R.I.P.).

Erona Rushiin on se, että Oasikseen en ole ikinä oikeastaan väsähtänyt. Tokikaan ihan samalla intensiteetillä ei enää tule kuunneltua, enkä vaivautunut esimerkiksi yhdellekään (laulaja) Liam Gallagherin keikalle kun äijä Suomessa kävi kai pariinkin otteeseen, mutta tietyt biisit ovat kulkeneet mukana nyt yli puolet elämästäni. Mutta tosiaan, tietyt biisit; kokonaisia levyjä en ole hetkeen kuunnellut, ja silloinkin kun kuuntelen, kuuntelen yleensä aina Be Here Now'n, joka syystä tai toisesta on suosikkini. Miltä siis kuulostaakaan Definitely Maybe useamman kuukauden tauon jälkeen?

Alku ainakin on hyvä. Rock 'n' Roll Star on pirun kova biisi, jossa aivan kaikki toimii: riffit, soundit, laulu, soolo, alku, loppu, jopa usein parjatut rummut (!)... Aivan täydellinen teos, joka saa kuin itsestään kädet ilmakitaroimaan ja suun hoilottamaan mukana. Jatkoksi sille saadaan jotenkin kertakaikkisen röyhkeä Shakermaker; biisin tempo on laiska, sävellys yksinkertainen boogie, ja sanoissa ei mitään hevonvitun järkeä. Tämä vissiin julkaistiin singlenäkin? Kyrväkäs teko. Myös balladinomaisempi Live Forever on helmi; siihen on syynsä, miksi osaan (tai luulisin osaavani!) rämpyttää tämän vieläkin kitaralla ja hoilottaa epävireisesti sanatkin. Soolokin on yksi (biisintekijä-leadkitaristi) Noel Gallagherin parhaista. Vaan ehkä toisenkin säkeistön olisi voinut tekstittää, ettei sitä yhtä ja samaa tarvitsisi laulaa kolmea kertaa..?

Parin rauhallisemman biisin jälkeen Up in the Sky nostaa tempoa. Ja laskee tasoa. (Liekö mukana levylläkin vain rivakan temponsa takia, kuten Noel muistaakseni sanoi jostain Be Here Now'n biisistä, I Hope, I Think, I Know'sta ehkä, jossain haastattelussa?) Tässä biisissä kuultavaa Liamin falsettilaulua ei onneksi liian usein kuulla... Noh, kaikessa rehellisyydessä, tämä on silti heikohko esitys ainoastaan tässä seurassa; monella muulla levyllä tämä olisi varmaankin ollut sitä parempaa kastia. Kaikkiaan ihan kelvollinen albumiraita. Seuraavana tuleva Columbia erottuu joukosta kuulostamalla selvästi enemmän "vuodelta 1992", jos se käy järkeen; jotenkin tämä kuulostaa yksinkertaisine ja vähemmän rock-henkisine taustoineen enemmän yhtyeen varhaisilta demoilta. Joka tapauksessa hyvä biisi, sooloille on varattu ansaitsemansa tila, ja lopun "c'mon, c'mon, c'mon, c'mon, yeah yeah yeah!" on suorastaan upea hokema.

Supersonic tuo rockin ja röyhkeyden takaisin. Mä yksinkertaisesti rakastan tän biisin introa, ja biisin aloitusta muutenkin, ja oikeastaan, saatana, ihan koko biisiä. (Siinä määrin, että tästä opettelin ainoana biisinä ikinä missään jopa kitarasoolonkin!) Sanoituksissa ei jälleen mitään järkeä, mutta ainakin ne rimmaavat, ja mukanahoilaamispotentiaali on tapissa. Helvetin hyvä biisi, mitä siitä muuta jauhamaan. Seuraavaksi tulevan Bring It On Downin alun pörinä ja feedback vähän pelottaa, mutta pian puskee tiukka tomikomppi, joka tuo mukanaan hyvän rock-rynttäyksen. Tämä olisi varmasti monella albumilla ollut se johtosingle, mutta tällä levyllä taso vain on niin kova, että näinkin hyvä biisi jää vähän katveeseen. Hyvä biisi siis kuitenkin, ja erityismaininta munakkaalle bassosoundille ja juuri sopivan yksinkertaiselle bassokuviolle. Hyvää työtä.

Seuraavan raidan alun kohina jo hymyilyttää, kun siitä tunnistaa välittömästi, mikä biisi on tulossa. Cigarettes & Alcohol on röyhkeää Oasista parhaimmillaan, sanoitus on yksinkertainen duunarihenkinen ylistys päihteille ja riffi on muitta mutkitta pöllitty ja merkitty omaksi sävellykseksi. Laatutyötä. Sitä on mielestäni myös seuraava kappale, Digsy's Dinner, joka on albumiraitojen ehdotonta eliittiä. Tavallaan tämä biisi on ihan täyttä paskaa, ja tavallaan kuitenkin ihan helvetin hyvä; biisissä ei periaatteessa ole mitään aineksia, ja silti se vain toimii, koska bändi + Liam vetää sen sitoutuneesti, tunteella ja täysillä. Omituinen korvamato.

...jjja tähän asti levy onkin tarjonnut aivan helkkarinmoiset bileet, mutta lopulta laskuhumalaa ei pääse pakoon edes mussuttamalla Digsyn lasagnet, sen tekee selväksi Slide Away. Kyseessä on jotensakin Columbian tunnelmiin palaava, mutta tällä kertaa mollivoittoisemmissa tunnelmissa kulkeva ja haikeutta huokuva kappale – ja kiistämättömästä laadukkuudestaan huolimatta sekin vajoaa tällä levyllä osastoon "ynnä muut" ilman omaa syytään. Antikliimaksin (krapulan?) toimittaa Married with Children, suoraviivainen ja laiska rämpyttely, joka palauttaa kuuntelijan takaisin todellisuuteen. Ja ihan hyvä niin, olen jo vanha ukko, enkä olisi näitä pirskeitä enää kauaa kestänytkään.

On aika summauksen, ja se on poikkeuksellisen helppoa: Definitely Maybe on ihan vitun kova. Liamin laulu, Noelin kitara – ja veljesten asenne – kantaa läpi koko 52-minuuttisen, ja pienet kauneusvirheet (jo mainittujen lisäksi muutamalla biisillä turhan alas miksattu basso tai rummut) eivät kokonaisuutta pilaa.

6 / 6

P.S. Genreksi on tässä merkattu rock, eikä Britpop, koska olen lukenut sen niin monesta Noelin haastattelusta: "we're a rock 'n' roll band", "we're a rock band", "we're not Britpop"... Hyvä on, hyvä on, uskotaan!

Levy 4: Rush - Caress Of Steel

Artisti: Rush
Levy: Caress Of Steel
Vuosi: 1975
Tyylilaji: PROGE

Rush – bändi, jota ensin inhosin, mutta joka sitten erään kerran krapulassa (!) alkoi toimia. Ja kunnolla! Olin pitkään täysi bändin fanboy, ja vakuuttunut, ettei parempaa orkesteria ole, eikä ole kuunaan ollutkaan. Kävin parilla keikallakin HESAssa – ja se oli opiskelijalta aika iso investointi. Vaan kuten usein käy, lopulta Rushiinkin jotenkin väsyi, ja nykyään sitä ei taas oikein jaksa; silloinen kova kuuntelu teki selväksi, että täydellinen ei ole tämäkään pumppu. Eikä varsinkaan tämä levy, sen muistin jo ennen viimeistä läpikuuntelua.

...mutta jospa ensin nopeasti kuitataan, miksi en omista bändin ekaa levyä; tämähän on vasta toinen. Syy siihen on yksinkertainen: en pidä siitä. Isäni hyllyssä se on (vinyylinä, ooh!), ja olen joskus kuunnellut sen läpi, enkä muista siitä mitään positiivista. Jos muistan yhtään oikein, se kuulosti lähinnä kehnolta Led Zeppelin -pastissilta... enkä varsinaisesti pidä Led Zeppelinistä. Ainoa levyltä joten kuten muistamani biisi on Working Man, joka sekin on aika meh.

Se siitä, takaisin teräksisen hivelyn pariin!

Bastille Day avaa pelin kelpo riffillä, mutta (basisti-laulaja) Geddy Leen korkealta ja kovaa menevässä kiekumisessa on kestämistä. Ei kuitenkaan varsinaisesti huono biisi. Seuraavaksi iskee oivallus I Think I'm Going Bald, joka aiheuttaa ärsyyntymistä jo nimellään. Ok, ymmärrän pointin, mitä vanhenemiseen tulee, mutta hiukset omistavana en pysty samaistumaan; sitä paitsi kaljuushan on cool.

Vai eikö muka?

Lakeside Park on rauhallisempi biisi... johon Geddyn kiekuminen sopii vielä totuttuakin huonommin. Bleh.

...vaan äkkiä sitä tulee ikävä, kun valkenee, että seuraava biisi on yli 12-minuuttinen The Necromancer, joka on totta kai jaettu vielä moneen osaan, onhan tämä sentään PROGEALBUMI, ei sovi unohtaa.

• Ensimmäinen osa: eih. Voi vittu näitä madallettuja puheosuuksia. Muutoin tämä rauhallinen "aliteos" on kyllä ihan jees, Geddykään ei ole ärsyttävimmillään. Kuulostaa paikoin yllättävän Floydiltä..? (Ei Syd-ajan, tietenkään.)
• Toinen osa on "katkoriffeineen" (tietäjät tietää, kuuntelemalla selvinnee muillekin) jo todella Rush. Hyviä juttuja löytyy, valitettavasti myös ihan helkkarin nolo tilukitarasoolo-osuus, jossa taustatkin on paskat ja rasittavat.
• Kolmas osa on taas rauhallisempi, ja tämä on näitä Rushille välillä sattuvia huonoja rämpyttelymäisiä kohtauksia. Huono osuus. Ja mitä ihmettä, sanoitusten mukaan prinssi By-Tor onkin hyvis? Eikö se ole antagonisti jollain myöhemmällä levyllä olevalla (ja paremmassa!) kappaleessa By-Tor and the Snow Dog?

Summa summarum, ei lempibiisejäni tämä. (Jostain syystä nämä fantasiateemaiset biisit eivät oikein ikinä iske meikäläiseen, eikä oikeastaan oikein monet fantasiakirjatkaan, vaikka pelaan kyllä mielelläni fantasiaroolipelejä. En ymmärrä itsekään. Myöhempien levyjen scifi-aiheita odotellessa, ne ovat enemmän mun juttu.)

Jaaha, ja sitten onkin viimeisen biisin aika. Ja mitä helvettiä, se on melkein 20 minuuttia pitkä? Kyllä, The Fountain of Lamneth muistuttaa – siltä varalta, että sen jotenkin olisi onnistunut unohtamaan edellisen biisin jälkeen – että tämä tosiaan on PROGELEVY, ja PROGELEVYILLÄ on PITKIÄ ja MONIOSAISIA biisejä. Tässä näyttäisi yhtäkkiä katsoen olevan osia kokonaiset kuusi. Tätä en jaa paloihin, koska – kuten edellä osoitin – en osaa, ja lisäksi ei vain yksinkertaisesti enää huvita. Netistä löytynee hyviäkin analyysejä; jos sellaisia kaipaa, on väärässä blogissa.

Mopo lähti vähän lapasesta, takaisin biisiin. Tyydyn kuittaamaan tämän toteamalla, että tässä 20-minuuttisessa on hyvää ja huonoa. Sanoituksissa haikaillaan ikuisen nuoruuden perään, ja, kuten muistamme, jo aikaisemmin raidalla 2 kipuiltiin vanhenemisesta ja kaljuuntumisesta, ja myöhemmilläkin levyillä on samaa teemaa pyöritteleviä kappaleita – lienee (sanat kirjoittaneen rumpalin) Neil Peartin lempiaiheita? Toki ymmärrettävää, vanheneminen jos joku on asia, joka väistämättä yhdistää meistä jokaista tällä pallolla. No joo. Tässä biisissä Geddy enimmäkseen ei ärsytä, kun malttaa kiekua vähemmän, ja yleisestikin tässä taitaa olla enemmän hyviä kuin huonoja kohtia, vaikka tuohon osien väliseen hiljenemiseen ja uuden aloittamiseen ns. puhtaalta pöydältä ehtiikin kyllästyä aika totaalisesti. (Ihan lopussa muuten hyvä trollaus siihen liittyen.) Vähän comme ci comme ça, mutta taitaa sittenkin olla levyn paras biisi.

Ja jos tämän koko levyn koittaa jotenkin vetää yhteen, niin eihän tämä kovin hyvä ole; bändin sävellyskynä (vai riffiranne?) ei ole vielä ehtinyt hioutua timanttiseksi, vaikka potentiaalin voikin kuulla, ja jotkut myöhemmiltä (ja paremmilta!) levyiltä tutut "Rush-palikat" ovat jo kohdillaan. Eikä tätä rehellisesti kauhean huonoksikaan kehtaa haukkua, ja (ennakko-odotusteni vastaisesti) vähemmän tämä ärsytti kuin se hiljan haukkumani Hidria Spacefolkin Symetria.

Yleisesti tämä vuoden 1975 Rush osoittaa, että Neil Peart ei ole vielä myöhemmässä vireessään soiton tai sanoitusten puolesta, ja että (kitaristi) Alex Lifeson on joskus, ainakin välillä, osannut soittaa ei-vaivaannuttaviakin sooloja. (Miehen jollain live-DVD:llä näkemäni naama kirjaimellisesti irvessä soitetut tilulilu-tauko-tilililu-tauko-bwauuuabptitititi-soolot ovat syöpyneet tajuntaani, ja eivät to-del-la-kaan hyvällä tavalla.) Ja siltä ei todella valitettavasti pääse pakoon, että 1970-luvun Geddy Lee on laulajana aivan helvetin rasittava kiekuja. Laulu on varmaan teknisesti ihan hyvää, mutta minä en sitä jaksa kuunnella; PALLIT tuntuu puuttuvan kokonaan, ja se kuulostaa jotenkin hirveän väkinäiseltä. Ne hetket, kun äijä ei purista niin helkkarin kovaa, kuulostavat paljon paremmilta, ja onneksi myöhemmillä levyillä joskus kasarilla siitä tuleekin se tavan laulutyyli.

Sitä odotellessa.

3 / 6

Levy 3: Public Image Limited - Compact Disc

Artisti: Public Image Limited
Levy: Compact Disc
Vuosi: 1986
Tyylilaji: post-punk

...tai Album, kuten vinyyliversio tunnetaan. PiL ei ole itselleni kovin tuttu bändi, ja en oikeastaan edes tiedä, voiko sitä sellaiseksi sanoa; ainoa varsinainen jäsen taitaa olla Sex Pistolsin Johnny Rotteninakin tunnettu John Lydon, tai ainakin ainoa pysyvä jäsen. En muista yhtään, miten, mistä ja miksi tämä levy on kokoelmiini edes eksynyt, mutta samantekevää se kai sinänsä on; jostain se on tullut, ja arvasta se paljastui heti alkumetreillä, joten 1, 2, 1 2 3 4

F.F.F. puhuttelee, se kun sattuu aiheeltaan ("farewell, my fairweather friend") olemaan henkilökohtaisesti ajankohtainen. Valitettavasti. Oli miten oli, reipas aloitus levylle. Soundit ovat hyvät, soitto rentoa mutta tarkkaa, taitavaa. Lydonin laulu on yhtäältä hirveää ujellusta, mutta toisaalta nostan hattua herran DGAF-asenteelle sekä tekstistä ja laulusuorituksista välittyvälle kiukulle. Kelpo biisi. Rise jatkaa kelpo biisien linjaa, ja hieman yllättäen tällä raidalla laulua voi paikoin kutsua jopa hyväksi; liekö taustalaulajan ansiota? Taustoista puheen ollen, ne ovat miellyttäviä musiikillisestikin, erityisesti bassosoundi. Lyriikoissa hyviä heittoja, kuten "they put a hot wire to my head / 'cause of the things I did and said", tai, itselleni varsin samaistuttava, mantran lailla hoettu "anger is an energy, anger is an energy".

Ja sitten PAU PAU PAU NYT MENNÄÄN VITTU!! Fishing on kolmannen raidan nimi, rummut käyvät päälle kuin härät Pamplonassa ja armoton kitarariffi sahaa palasiksi sen vähän, mitä miehestä jää jäljelle. Sanat ja tapa tuoda ne ulos ovat totutun kiukkuisia ("talking to you is a waste of time / you burned the bridges you've been crossing / go crawl back into your dustbin", voisi monikin ihminen ansaitusti kuitata mulle (!); ja toisaalta itselleni samaistuttava "people who need people are the stupidest of people"), näppärä kitarasoolokin – ja silti samalle raidalle saatu mahdutettua liki kauniiksi luokiteltava kosketinhommakin (tulee ekan kerran n. 3 minuutin kohdalla). Lyhyesti ilmaistuna: ihan helvetin hyvä biisi.

Luonnollisestikaan siitä ei pääse kuin alaspäin, mutta onneksi tämän levyn tapauksessa dippi ei ole kovin syvä. Round alkaa jokseenkin ärsyttävillä äänillä, joskin ensin kitaran, sitten laulun, ja lopulta koko bändin mukaantulo ja biisin varsinainen alku pelastavat jonkin verran, ja lopputuloksena saadaan ihan ok -tason vaihteeksi vähän hidastempoisempi albumiraita. "Mushrooms on the horizon" on hyvä kohta. Bags jatkaa "ihan ok albumiraita"-linjalla; sinänsä ihan hyvä rytinä tässä on, mutta lopulta biisi on kuitenkin aika unohdettava.

Home todistaa todeksi aikaisemman horinani "lyhyestä dipistä" (lol eihän se ole edes suomea). Paluu 1. ja 3. biisin simppelimpään rock-meininkiin on tosiasia heti alusta lähtien, ja positiivinen sanomakin vyöryy heti päälle: "better days will never be"! Lopulta biisi paljastaa kumminkin olevansa yllättävän monitahoinen ja dynaaminen teos täynnään hyviä kuvioita, jonka kuitenkin suoraviivaiset rummut ja basso pitävät koko ajan kasassa. Sooloista puskee vahva Slayer-viba. Hyvä biisi!

Levyn päättää Kingston Wallin III Tri-Logyn mieleen tuovalla pörinällä alkava Ease, jolla pituuttakin on teemaan sopivat 8+ minuuttia. Varsinainen biisi alkaa kumminkin reippaasti sitten kun alkaa, siinä joskus reilun 1 minuutin jälkeen, jolloin korville tarjoillaan hyvää rummutusta ja vähän kyseenalaisesta soundistaan huolimatta yllättävän hyvin toimiva kitarariffi. Sitar, tai sitar-efektin läpi soitettu kitara, sopii hyvin sekaan, kuten myös vähän yllättävä tilusoolo. Sanat jaksavat hämmentää, ne ovat kuin umpimähkään koottu palapeli. En osaa oikein sanoa mitään järkevää, tämä on jokseenkin vaikea biisi summattavaksi. Vaan niin vain se kantaa koko mittansa, ja on jotenkin enemmän kuin osiensa summa. Hyvä biisi. (Mutta olisi varmaan ollut vielä parempi, jos basistikin olisi päästetty studioon...)

Koko levyä jos summaa, kuten kai tapana olisi, niin: taitavaa soitantaa (ei ihme, kun nimilistaa katsoo), sopiva mitta, enimmäkseen mua miellyttävä meininki muutenkin, ei yhtään aidosti huonoa biisiä, hyvä levy. Lydonille vielä erityiskiitos siitä, että malttaa välillä olla hiljaa ja antaa tilaa musiikille; jos äijä olisi koko ajan äänessä, kuten vaikka Morrissey, niin tämähän olisi aivan hirveä levy ja olisi jo lentänyt roskapönttöön. Meikäläisen seuraksi.

5 / 6

Miten kukaan ei saanut aikaiseksi kertoa mulle...

...että punakaali on näin tolkuttoman hyvää? Vetelen tätä nyt raakana päivälliseni yhteydessä ja tajunta räjähtelee. Näköjään tässä on mukavasti C-vitamiiniakin. Ja kuitua. Awesome.

(P.S. levyjäkin on kuunneltu, arvostelut vähän lagaa...)

Levy 2: Verve - The Verve E.P.

Artisti: Verve
Levy: The Verve E.P.
Vuosi: 1992
Tyylilaji: shoegaze

"Vanha Verve, paras Verve!", kuvittelin, kun tämä osui eteen. Muistikuvieni perusteella ensimmäinen täysimittainen, A Storm In Heaven, oli heittämällä tämän bändin paras levy, ja muistikuvissani myös tämä vuotta aiemmin tullut EP oli pirun kova. Vaan viime kuuntelusta oli tovi vierähtänyt – oliko aika jälleen kullannut luistot, vai olisiko mieli muuttunut?

Aloitus on vahva. Sekä Gravity Grave että A Man Called Sun osoittavat, kuinka hyvää jälkeä ns. Verve-kaavalla – Richard Ashcroftin kaiutettu laulu pitkine vokaaleineen, vahvasti efektoitu Nick McCaben kitaranäppäily, -maalailu ja -helinä, Simon Jonesin timanttinen bassoriffi, Peter Salisburyn napakka rumpukuvio – onkaan mahdollista saada aikaiseksi, kun tähdet osuvat oikeisiin asentoihin. GG, josta tällä EP:llä on oikeaoppisesti sopivan mittaiseksi pätkäisty radioversio, on selvästi enemmän rock ja "in your face", kun taas AMCS on selvästi introvertimpi tutkiskelu – ja molemmat ovat likimain täydellisiä biisejä, heittämällä tämän bändin parhaimpia. Ja oikeastaan ihan parhaimpia biisejä ikinä kenenkään toimesta.

Kuten arvata saattaa, noin vahvan aloituksen jälkeen suunta ei voi olla kuin alaspäin. She's A Superstar yrittää kai olla jonkinlainen "eeppinen kenkiintuijotteluballadi"; mielestäni se ei yksinkertaisesti oikein toimi mitenkään, vaan suorastaan vähän ärsyttääkin. Kenties biisi olisi sopinut paremmin The Verven, kuten bändi myöhemmin tunnettiin, muutenkin aggressiivisempaan käsittelyyn? Tälle vanhemmalle vuosimallille tämä ei ainakaan sovi. Endless Lifen alun rytmitön hämyily on turhan pitkä, joskin inoffensiivinen, ja normaalisti tämän soidessa viimeistään eksyisi ajatuksiinsa; levyprojekti kaiken muuttaa voi. Vaan kun noin puolivälin paikkeilla alkaa kohta, jossa rummut tulevat mukaan ja vokaalit typistyvät biisin nimen hokemiseksi luupilla, kappale alkaa toimimaan. Saisi vaan olla hyvä bassoriffikin.

Yli 10 minuutin mittainen Feel päättää levyn. Tästä en etukäteen muistanut oikein mitään, mutta biisi kumminkin osoittautui olevan alusta lähtien ihan jees. Löytyy ihan jees bassoriffikin. Harmillisesti vaan se "ihan jees" onkin paras, mihin tämä melkein missään välissä yltää; ns. kertosäe ("and I wanna know, and I wanna be, and I wanna feel") on aidosti hieno kohta ja paras osa biisiä, muuten vähempikin opintojen äiti riittäisi. Toisin sanoen, tästäkin olisi saanut leikellä reilusti pois.

Summa summarum, Nick McCabe ei petä – ja varmasti saisi julkaistua rajattomasti hienoa ambientia siitä tykkääville – mutta kyllä tämän bändin tämä toista tai kolmatta täyspitkää edeltävä vähemmän pop versio elää ja kuolee rytmiryhmänsä aikaansaannosten myötä. Tälle EP:lle ovat saaneet aikaiseksi pari täysosumaa, pari korvasta toisen kautta ulos lipuvaa haahuilua ja yhden valitettavan epäonnistumisen. Jatkossakin oikea ratkaisu on kuunnella vain niitä täysosumia ja jättää muu levy pölyttymään.

4 / 6

Levy 1: Hidria Spacefolk - Symetria

Artisti: Hidria Spacefolk
Levy: Symetria
Vuosi: 2007
Tyylilaji: progressiivinen, instrumentaalinen avaruusrock; "Astro-Beat"

"Voi vittu!" oli ensimmäinen asia, joka mieleen tuli, kun arvoin tämän levyprojektin ensimmäiseksi levyksi. Mitä mä tästä muka osaan kirjoittaa? Pelkäsin, että (tyypilliseen tyyliini) ajatus karkaisi viimeistään toisen biisin kohdalla, kun ei ole lauluakaan pitämässä mielenkiintoa yllä.

Samalla vaivasi myös sellainen selittämätön penseys. Ei tätä hirveästi ole oikeastaan koskaan tullut kuunneltua, eikä nytkään tehnyt mieli, mutta en osannut kuitenkaan yksilöidä, miksei; munhan kuitenkin pitäisi tykätä tästä, onhan avaruusrock ehkä lempigenreni! Mikä homma?

No, yksi tapa selvittää. Kengät jalkaan, takki päälle, kuulokkeet korville, metsään ja levy soimaan. Ja varmastikin siksi, että tämä sattui olemaan levy 1 eikä esim. levy 57, jaksoin ihan oikeasti sekä keskittyä että tehdä muistiinpanoja jokaisesta biisistä; en varmasti ota tavaksi!

Tuo määrä paskanjauhantaa riittänee. Asiaan.

Raita 1: Symetria. Lupaava aloitus! Hyvä tasapaino: sopivasti junnausta, sopivasti draamaa ja dynamiikkaa. Vaihdot osien välillä luontevia, lead-kitarat hyvällä maulla soitettu. Sopivan mittainenkin suhteessa sisältöönsä ja muutenkin. Hyvä biisi!

Raita 2: Futur Ixiom. Ikävä tulee heti ekan raidan hakkaavaa kitarariffiä, basson sinänsä mukava murina ei riitä. Turhan nättiä ja vaaratonta, jonka jälkeen tempo vielä prkl hidastuukin. Puolivälin jälkeen junnataan, mutta jotenkin laiskasti ja tylsästi. Pari minuuttia ennen loppua iskevä sävellajin vaihdos piristää, ja loppubiisi onkin hyvä.

Raita 3: 322. Vaihteeksi taas vähän rouheampaa riffittelyä ja yhä hyvän maun lead-kitarat. Taakkana kuitenkin suoraviivaisuuden puute, jota ärsyttävä rumpukuvio korostaa. Vähän ikävässä raossa tämä biisi, kun tämän tahtiin ei voi rauhoittua, mutta ei oikein heiluttaa päätäkään. Pari minuuttia ennen loppua muuttuu tämäkin eri biisiksi, paremmaksi: torvet!, kunnon bassoriffi, rummutkin vähemmän ärsyttävät, hyvä meno.

Raita 4: Flora/Fauna. Ja introssa heti ärsytysmittarit kaakossa: akustisella neppaillaan, ja koristeeksi saadaan vielä joku ärsyttävä puhallin (vai peräti haitari?). Hävitty peli. Hempeä pikku sähkökitarointi ei auta. Juuri ennen 3 minuutin kohtaa kuitenkin piristyy: hippeilyn korvaa suoraviivaisempi meno, ja saadaan vaihteeksi vähän rutisevampi riffi. Oikea-aikainen hyvä kitarasoolo pelastaa, kun biisi uhkaa taas hetkeksi kilttiytyä. Ja taas n. 2 min ennen loppua saadaan vielä uusi osa, ei tämäkään huono. Puoliksi kelvollinen biisi?

Raita 5: Radien. 8 ½ minuutin pituus pelottaa ennakkoon. Vaihteeksi kuitenkin saadaan synapörinöineen hyvä intro, joka muovautuu hyväksi ekaksi osaksi; sopiva sekoitus taitoneppailua ja jytkettä vaihteeksi löytynyt. Kolmen minuutin kohdalla kuvio vaihtuu seesteisemmäksi, mutta ovelasti biisi painostaa vuorostaan soundimaailmallaan, ja vaikka välillä hetkeksi rauhoitutaan, kohta tullaan taas. Noin 5 ½ minuutin jälkeen alun hyvät kuviot toistuvat, aiheuttaen spontaania ilmakitarointia. Lopussa vielä tervetullut rauhoittuminen. Kokonaisuutena oikein hyvä biisi.

Raita 6: Sine. Viimeinen biisi, joten odotetun laiska alku. (Mvnt, ja tällä on pituuttakin yli 11 minuuttia!?) Sitten ärsyttävä meno mallia Futur Ixiom palaa, eikä tällä kertaa edes basso murise ja möyri. Reilun parin minuutin jälkeen saadaan muutos tylsempään, meno on ihan vitun Pink Floydin(*) soolokohta ilman sitä sooloa... ja kun se kuitenkin tulee, ei sitä meinaa edes huomata, siinä määrin hyvin se on jonnekin haudattu. 5 minuutin kohdalla saadaan sinänsä tervetulleen nopeatempoinen mutta aivan helvetin ärsyttävä PROGE-riffi, jonka tahtiin vähän innostutaan junnaamaan; ja vaikka tuon jälkeen biisi onkin pienen hetken yllättäen ihan ok, (sinänsä ilmiönä harvinainen) ärsyttävä junnaus iskee taas, taitaa vieläpä olla sama paska PROGE-riffi, ei tee mieli tarkistaa. Temmon hidastaminen loppua kohden ei auta, pahentaa vain. Sitten pakollinen loppuverryttely ja tarpeettoman pitkä fadeout, ja kärsimys on vihdoin ohi. Kaikkiaan epätyypillisen huono ja lohduttoman pitkä biisi vailla yhtään huippuhetkeä.

Noin kokonaisuutena levyn soundit – ja meno ylipäätään – erityisesti basson ja rumpujen osalta, on turhan sisäsiistiä, enemmän Pink Floyd(*) kuin Hawkwind. Sitä on varmaan tavoitelukin, mutta omaan makuuni sopii paremmin vähän kulmikkaampi ja rouheampi meininki.

Penseä ennakkoaavistus osoittautui perustelluksi. Mielikuvani levystä ja ehkä koko bändistäkin oli muuttunut todellisuutta paremmaksi; aika kultaa jne. Kahdella hyvällä biisillä ja hujan hajan ripotellulla kolmannen hyvän biisin tarveaineilla ei kuuhun mennä, ei ehkä edes kiertoradalle.

2 / 6

(*) Siis nk. David Gilmourin Pink Floyd. Piper, ja Syd muutenkin, on aivan omaa luokkaansa.

Levyprojekti (yritys 2)

Vuonna 2020, kun oli korona ja mitään ei saanut tehdä, sain aikaiseksi ripata kaikki omistamani cd-levyt digitaaliseen muotoon, ja olenkin niitä ajoittain kuunnellut. Tarkemmin ottaen, tarkoituksena oli kuunnella ne kaikki, ja pääsinkin aika pitkälle, mutta tyhmästi suunnitellun systeemin takia löysin itseni tilanteesta, jossa kuuntelematta oli enää käytännössä vain ne artistit, joiden levyjä omistan paljon. Ja ajatus siitä, että loppuaika menisi kuunnellen vain niitä samoja vajaata tusinaa artistia, alkoi harmittamaan siinä määrin, että päätin aloittaa koko homman alusta.

Ja kun kerran näin on, niin ei ole syytä, ettenkö voisi tästä levyprojektista tällä kertaa kirjoitellakin.

Uusi systeemi on tällainen: tein Google Driveen taulukon, johon on listattu jokainen omistamani musiikki-cd, ja lajittelin sen julkaisuvuoden ja artistin mukaan. Ns. "samaan jatkumoon" kuuluvat artistit niputin yhteen: esim. Hawklords on oikeasti vain Hawkwind eri nimellä, kaikki Juice Leskisen bändit ovat selvästi samaa artistikokonaisuutta, jne. jne.

Ote listasta.

Tuolta listalta - jonka koostamiseen muuten meni jokunen hetki! - arvon aina jonkun levyn kuunneltavaksi, seuraavia sääntöjä noudattaen:

1. Yhden artistin levyt kuuntelen aikajärjestyksessä. Jos arvon kuunneltavaksi levyksi vaikka Metallican Load-levyn, kuuntelenkin todellisuudessa vanhimman Metallican levyn, jota en ole vielä tämän projektin aikana kuunnellut. (Joka muuten tätä kirjoittaessa on Kill 'Em All.)
2. Kuuntelen korkeintaan yhden cd:n kerrallaan. Vaikka omistan esim. Oasis-yhyeen Be Here Now -albumin 3 levyn erikoispainoksen, en kuuntele kaikkia niistä kerralla, vaan jokaisen erikseen omana kokonaisuutenaan.
3. Kokoelmia ei ole pakko kuunnella. Kaikenlaiset "best of"it ovat usein kurjia kerralla läpikuunneltaviksi – joskin hyviäkin kokelmia tietysti on – mutta tykkään silti säilyttää ne, koska saatan haluta joskus kuunnella niiltä yksittäisiä raitoja. Varaan siis itselleni mahdollisuuden tehdä kuunnella vai ei -päätöksen kokoelmakohtaisesti.
4. Monta julkaisua sisältävät levyt voi jakaa. Esimerkiksi CMX:n Veljeskunta Gold sisältää Veljeskunta-albumin ja (ulkomuistista!) Tanssitauti-EP:n; varaan itselleni oikeuden kuunnella ne kahtena eri kokonaisuutena, vaikka fyysisesti ne sijaitsevatkin samalla kiekolla. Osittain olen listani näin jo jakanutkin, mutta en kaikilta osin.
5. Bonusbiisejä ei ole pakko kuunnella. Monelle cd-aikaa vanhemman albumin cd-julkaisulle on läntätty joitain semisatunnaisen oloisia bonuksia. Monasti ne pilaavat albumin flow'n. Niinpä varaan itselleni oikeuden jättää ne kuuntelematta, tai käsitellä ne erikseen, tai mitä nyt milloinkin.
6. Jokainen levy arvioidaan sanallisesti. Raapustelen näitä omaksi ilokseni, ja otaksun, että haluan myöhemmin katsoa, mitä mieltä jostain levystä "silloin joskus" olinkaan. Tekstiä syntyy sitten sen verran kuin on syntyäkseen, eikä minkäänlaisia laatukriteereitä ole. Ajatusvirta, asiattomuudet ja loputon lausahduksen "en osaa oikein sanoa..." toisto ftw.
7. Jokainen levy arvioidaan numeroarvosanalla. Tämä, paitsi ns. oikeaa levyarvostelijaa larpatakseni, myös siksi, että numeroilla on kiva leikkiä; mikä onkaan keskimäärin parhaat arvosanat saanut artisti, mikä on paras vuosikymmen, ... Niin, ja numeroarvosana annetaan väliltä 1 - 6. Vain kokonaislukuja, ei puolikkaita, plussia tai miinuksia. Tämä on kätevää, koska voin tarvittaessa heittää arvosanan nopalla, jos en muuten osaa päättää. :)
8. Uudet levyostokset lisätään listalle. Tuleepahan varmemmin kuunneltua! Jos tämän takia jonkun artistin kronologinen järjestys särkyy, särkyköön.

Joitakin odotuksia:

• Uskoisin aloittavani huomenna 2.1. Minulla on vapaapäivä töistä, ja aion lähteä ulkoilemaan - täydellinen aika pistää levy soimaan.
• Arvosanojen keskiarvo tulee keikkumaan nelosen päällä. Valtaosan levyistäni olen ihan varta vasten ja jokseenkin sisältötietoisesti ostanut – olisikin outoa, jos en todennäköisemmin pitäisi niistä kuin en.
• Yllätyksiäkin tulee vastaan. Osa kokoelmastani on jäänyt hyvin pienelle kuuntelulle, ja seassa on myös levyjä, joita en ole kuunnellut ikinä. Esimerkiksi jotkut vaimoltani "perityt" levyt. (Vaimo innostui joku vuosi konmarittamaan omaisuuttaan; pelastin roskikselta joitakin levyjä, kirjoja ym.)
• Uusia levyjä ei juuri tule hankittua. Joskus oli toisinkin, mutta koitan nykyään seurata vähän tarkemmin rahankäyttöäni. Koitan. Hankintalistallani on toki kymmenisen kohdetta, mutta kulttuuribudjetti on pakkasella... :)
• Viimeistään kesällä hiljenee. Pimeät pakkaskuukaudet ovat hyvää musiikinkuunteluaikaa, mutta kun ilmat alkavat lämmetä ja päivät pidetä, pyöräily tullee tänäkin vuonna viemään miehen mennessään. Ja se on ihan ok; ei tästä mitään velvollisuutta halua itselleen tehdä, hauskaahan tämän pitäisi lopulta olla. Ainakin enimmäkseen.

Ja näin. Ehkä näillä pääsee alkuun, muokkailen sitten sääntöjä ja/tai listaa jälkikäteen mielivaltaisesti, jos tarve tai halu iskee.

Hyvää vuotta 2023!